17. elokuuta 2018

Syksyn hulinat (ja eskarista ja kotihoidosta)


Huhheijaa vaan, niin se elokuu on jo yli puolenvälin ja tekstiäkään en ole saanut tässä kuussa vielä julkaistua. Olimme siis kaksi viikkoa lomailemassa mieheni perheen mökillä Ruotsissa ja sitten alkoivatkin nämä arjen hurinat. Ja aika hurinaa onkin ollut. 


Nuorimmaisemme aloitti viime viikolla eskarin aikaistetusti; jättää välistä siis 5-vuotiaiden ryhmän ja tämän eskarivuoden aikana sitten koulupsykologi tekee päätöksen onko hän jo ensi syksynä "koulukypsä". Jätkähän on siis lukenut jo nelivuotiaana ja osaa jo kirjoittaakin. Kahdella kielellä. Ja isosisarusten mukanakin on pitänyt pysyä, joten ryhmässä toimimista ja valmiuksia siihen löytynee myös. Varsinkin painiin sisarusten kanssa. 
Mutta katsotaan nyt. 

Olen aina ollut sitä mieltä että lapsen pitää saada olla mahdollisimman pitkään lapsi. Tässäpä nyt syön häntäni ja sanani ja vielä sen silinterihatunkin. Mutta kun, mutta kun. Jos hän olisi syntynyt viisi viikkoa aikaisemmin, eskari olisi automaattisesti alkanut jo nyt. Ja kun on taitoja. Ja kun tarvii haastetta. Niin ehkä se sitten energiapakkaukselle on kuitenkin parempi, että sen sijaan että lepää sen tunnin hoidossa (onnea vaan hoitajat!) niin käyttääkin niitä aivonystyröitään pähkinöiden ratkaisemiseen. 

Täällä Ahvenanmaalla eskari ei siis ole pakollinen. Meillä on itse asiassa ihan oma opetussuunnitelmakin. Mutta silti lähes kaikki käyvät eskarin. Paitsi ne "kotikoulupakolaiset" Ruotsista. (Ai mitä ne on? No kirjoitan koulusta lisää ensi viikolla niin avaan tätä enemmän.) Eskari täällä siis on päivähoidon yhteydessä. Meidän päivähoitomme on onneksi pieni yksikkö, vain 21 lasta. Ja eskariryhmäläisiä tuosta määrästä taitaa tänä vuonna olla viisi. Meidän perheellähän itse asiassa hoitoura alkoi vasta viime vuonna. Kaksi ensimmäistä lastamme ovat olleet kotihoidossa eskariin asti. Olemme sitten tehneet töitä ja opiskeluja kotoa käsin ja milloin minnekin työmatkoille on sitten lapsia retuutettu mukana. Ollut joustavaa ja meidän valinta. Meistä vanhemmista kumpikaan ei ole ollut lapsena päiväkodissa. Itse olin naapurissa yhden talven perhepäivähoidossa, mutta kun ne oli kavereita niin en edes tajunnut että se oli sitä. Moneen vuoteen. Ainut mistä en pitänyt oli lämmin maito suoraan lehmästä. Että eivätpä suuria olleet murheeni.

Olen kuitenkin ollut muutaman kuukauden päiväkodissa töissä, joten olen nähnyt sitä karuakin puolta kun pieniä lapsia jätetään pitkiksi päiviksi hoitoon. Kaikilla ei tietenkään kotihoitoon ole mahdollisuutta, ja toisaalta tiedän itsekin mitä se on kun pulloja panttamalla saadaan ostettua edes sitä maitoa jääkaappiin että voi valita näin.  Mutta ei harmita. Ja samalla sanoisin myös aika painavan argumentin sen puolesta, että kotihoidossakin saadaan ihan kunnon kansalaisia kasvatettua. Vaikka nyt itse sanonkin. Meidän esikoista sosiaalisempaa ihmistä saa hakea. Että kun aina pelätään että kotikasvatuksessa ne kasvaa tynnyrissä. Eikä kehity. Millään tavoin. Niin itse kyllä väitän vastaan. Kotona jos jossain osataan (ja siis ennen kaikkea yleensä ehditään) nähdä ja kohdata lasten erilaiset persoonallisuudet. Meidänkin kaksi ensimmäistä ovat niin yö ja päivä. Eikä kolmaskaan mistään sisarusmuotista ole.

Anteeksi avautuminen, tästä voisin jatkaa vaikka koko illan. Eikä tästä todellakaan ollut tarkoitus kirjoittaa. Se vaan välillä on sitä kun tämä "kirjoittajan flow -tila" iskee. Joten takaisin aiheeseen. Jotenkin. 
Eli siis vasta vuosi sitten meillä alkoi tämä päiväkotielämä, kun nuorimmainen 4-vuotiaana aloitti päiväkodin. Keskimmäinen aloitti sen eskarin. Ja kevyesti olivat sellaista 4-5 tuntia päivässä. Se oli juuri niin hyvä kaikille. Meidän ainakin oli helppo saada hoitopaikka. Mutta pulaahan niistä täälläkin on. Juuri nyt meidän kunnassa käydään suuria keskusteluja siitä että mihin uusi/uudet yksiköt rakennetaa ja millä resursseilla. Kai siitä voisi päätellä että kunta kasvaa. Se on aina positiivista. 

Mutta eskari tosiaan on vapaaehtoista. Ja ihan kuin Suomessakin, niin koulussa käyminenkin on vapaaehtoista. Eli on oppivelvollisuus, mutta ei koulupakkoa. Mutta sanoisinpa että paikallisista kaikki käyvät koulussa. Sitten on niitä tänne muuttaneita jotka eivät niin tee. Siitä siis ensi kerralla. Koulun lukuvuodet ajallisesti menee täällä vähän enemmän ruotsinmalliin. Kuten keväällä kirjoitin (täällä) niin täällä koulut loppuvat keskellä viikkoa! Ja vasta kesäkuussa. Vastaavasti kouluun mennään vasta elokuun puolivälin tienoilla. Tänä vuonna se oli torstaina 16.8. Eli nyt on kaksi päivää takana. Siitä ensi viikolla. Talossa on nyt siis eskarilainen, ekaluokkalainen ja 4.-luokkalainen. 

Kouluhurinan lisäksi olen yrittänyt saada kaikki harrastukset kirjattua ja soviteltua yhteen. On klarinettituntia, viulutuntia kahdella; ryhmiä ja yksityistunteja, on klassista balettia ja klarinettia muuten vielä ryhmässäkin. Ja sitten on lyömäsoitinta ja koulunjälkeistä urheilua ja vanhin haluaisi vielä pariin muuhunkin juttuun. Ja pojat vielä jalkapalloon. Kahteen eri ikäluokkaan siis. Enkä mä halua tulla sellaiseksi buffettiin-leipovaksi-ja-nurmen-laidalla-seisovaksi -äidiksi. Dilemma. Ja sitten on aina lähes se 18 kilometriä sinne harrastukseen. Suuntaansa. Hiki nousee tässä vaiheessa syksyä ennen kuin kaikki lähtee oikeasti rullaamaan. 

Nyt viikonlopun rauhaan. Ihanaa viikonloppua sullekin!

4 kommenttia: